Uusi vuosi ja uusi parempi bloggari?

Joulu oli ja meni, samoin uusivuosi, eikä laiska bloggari (vai bloggaaja?) saanut aikaiseksi kirjoittaa sanaakaan, äh. Mutta nyt se muuttuu, nyt kaikki muuttuu ja alkaa uusi elämä, kun on uusi vuosikin, vai? (Tämä nyt menee ihan blogin aihepiirin ulkopuolelta, mutta menköön, omapahan on blogini.. Hmm, tällä logiikalla minähän voisin kirjoittaa ihan mistä tahansa.. ).

Uusi puhdas ja kirjoittamaton vuosi edessä on helppo suunnitella kääntävänsä uuden sivun elämässään, lähtevänsä uusille raiteille, tehdä nykyisestä vanhasta elämästä ja minästä jotain uutta ja parempaa. Moni aloittaa kuntokuurin tai laihdutuksen, jotkut ryhtyvät vegaaneiksi, toiset päättävät ryhtyä iloisemmiksi -  minun tämän vuoden tavoitteena on tulla paremmaksi ja ahkerammaksi kirjoittajaksi.

Tai oikeastaan tämä on ollut ajatuksena/haaveena/tavoitteena jo pitempään, joten ehkä voisin vähän pysähtyä miettimään, miten niihin tavoitteisiin oikein päästäisiin ja pysyttäisiin? Miten muutetaan elämää paremmaksi ja kehitytään paremmaksi ihmiseksi? (Ja voi tietysti myös kysyä, että miksi pitäisi?)Tai ehkä ihan ensiksi pitäisi miettiä, mikä siinä on niin hankalaa, muuttaa tapojaan?

Jos asettaa tavoitteeksi lisätä jotain elämäänsä, tarvitaan joka päivä ylimääräistä energiaa, viitsimistä, sen saavuttamiseksi. Jokin vetää aivan vastustamattomasti sohvalle, kun pitäisi lähteä ulos lenkille, toisten blogien lukeminen on niin paljon houkuttelevampaa kuin alkaa miettiä omaa tekstiä (no siis, ainakin minun mielestä). Tuntuu, että kynnys aloittaa jotain on aivan valtava, vaikka tietäisikin, että alkuun päästyään tekeminen rullaa itsestään (usein). Mikä se on joka vetää meitä passiivisuuteen aktivismin sijaan - tai joissain tapauksissa vääränlaiseen aktiivisuuteen (opiskelu vs. siivous)? Voisiko se olla, että passiivisuuden palkitsevuus on heti läsnä - tai ehkä itse passiivisuus on tavallaan palkinto tai koetaan palkinnoksi - kun taas aktiivisuudesta palkinto tulee tavallaan viiveellä, tai jopa suorituksen jälkeen? Voisiko sitten aktiivisuuden houkutusta lisätä ja aloittamista vauhdittaa lupaamalla itselleen vielä sohvalla makoiluakin parempia palkintoja? Suklaapatukoita, lempi tv-sarjaa..? Ainankin omalla kohdalla tämä kyllä toimii aloittamaan houkuttelijana, ja usein palkintokin unohtuu, kun itse tekeminen vie mukanaan, tai toisin sanoen rupeaa palkitsemaan. Usein järkeily, ja lupaus ajallisesti riittävän pienestä "kärsimyksestä", tehoaa myös: menen kymmenen minuutin kävelylle/kirjoitan 10 minuuttia, sitten tulen pois takaisin sohvalle - ei ole mahdottomia vaadittu.. Mutta kuka muka oikeasti on koskaan kävellyt/kirjoittanut/mitä ikinä vain sitä kymmentä minuuttia?

Entä jos taas tavoitteena on luopua jostain..? Useinhan luovuttava asia on myös palkitseva, mielihyvää jollain tasolla tuottava. Kaipa silloin on loogista tuoda tilalle jotain vastaavaa parempaa mielihyvää tuottavaa juttua: aina kun en syö suklaata, saan syödä sipsejä.. Toinen oma tavoitteeni tälle vuodelle (tai noin ylipäänsä) on  myös tehostaa työntekoa/opiskelua; enemmän työtä kun on työaika ja vähemmän lehtien ja blogien ja facebookin ja sähköpostin vilkuilua. Sen lisäksi, että vilkuilu vie aikaa, se ehkä jotenkin hajottaa ajatuksia, ja väsyttää, kun muutoinkin koko päivän istuu tietokoneen äärellä. Mutta olen huomannut, että on yllättävän  vaikeaa luopua huvi-klikailusta - mutta ei kuitenkaan suinkaan mahdotonta! Olen tehnyt itseni kanssa diilin, että tauotan työtä tarkoituksella ja tauolla voin klikkailun sijaan laittaa vaikka silmät kiinni tai juoda teetä ja tuijottaa tyhjyyteen; se virkistää ja rentouttaa silmiä ja mieltä - ja luulenpa, että siinä menee vähemmän aikaa kuin klikkaillessa sivulta toiselle.

Uusien tapojen opiskelussa olen huomannut myös hyvän suunnittelun auttavan. Tai oikeastaan pelkkä asian ajatteleminen auttaa. Esim. jos vaikka taas kehtoittaa lähteä sille esimerkillisille lenkille: jos kuvittelen sohvalla lenkin kulkua; ensin laitan vaatteet päälle noin ja sitten astun ovesta näin ja sitten lähden kävelemään metsään päin ja ja ja... Se melkein tuntuu kuin olisi jo ulkona ja kynnys lähteä on tullut  paljon pienemmäksi. Toimii!! Muistan lukeneeni jonkun tutkimuksenkin aiheesta, mutta en nyt muista se sijaintia enää.. Hyvä asian miettiminen ja suunnittelu muutoinkin edesauttaa muutoksen toteuttamisessa: jos ryhdyn vegaaniksi, mitä minä sitten syön? Jos haluan kirjoittaa, mitä minä sitten kirjoitan? Suunnitteluun on tietysti aina vaarana juuttua, varsinkin minun kaltaisen haaveilijan, mutta silläkin riskillä, ainakin minusta se tuntuu olevan aika ensiarvoista.

Näillä vinkeillä muutosprosessissa, paremman minän luomisessa, pääsee alkuun - olen huomannut. Seuraava taso on se, jolla muutoksesta tulee tapa, rutiini - eikä enää joka päivä, joka hetki, tarvitse käydä kauppaa itsensä kanssa. Siihen tarvitaan aikaa ja paljon toistoa - siksi oikeastaan vuosi onkin hyvä aikataulu tavoitteille, tai vaikka osatavoitteille; vuodessa paremmat tavat ehtivät rutinoitua, jopa vaikka ei joka päivä onnistuisikaan. No katsotaan, onhan tässä työsarkaa..

Mutta lopuksi, jotta ei aivan menisi self-helpiksi - pitäisikö myös kysyä, miksi pitäisi tulla paremmaksi ihmiseksi? Miksi me, varsinkin naiset, olemme nyt niin kiinnostuneita itsemme kehittämisestä - tai paremmasta elämästä? Katsoin eilen Rakkausdiettejä (!!), ja siinä kohdehenkilö sanoi jotain, että tavoitteena on muuttaa elämä sellaiseksi kun "meidän elämä kuuluisi olla" (tarkoittaen kai suunnilleen aktiivista elämää). Minusta se tiivistää/kiteyttää aika hyvin mitä ehkä monilla elämänmuutoksilla viimekädessä ajetaan takaa? On joku ideaali-elämä, josta koetaan, että sellaista elämän pitäisi olla..?

Itselläni tämä kehityshalukkuus liittyy ennenkaikkea ammatilliseen kehittymiseen-  ja kipuilemiseen - haluan oppia kirjoittamaan, useammin, paremmin ja tehokkaammin - ja tavallaan voidaan siksi luokitella järkeväksi toiminnaksi. Mutta tavallaan se myös liittyy vahvasti omaan persoonaan - haluan tulla tietynlaiseksi ihmiseksi,  ahkeraksi ja aikaansaavaksi - ja siten elää tietynlaista elämää. Myös esim. veganismin voi nähdä tällaisena ulkopuolelta motivoituna: haluan vähentää eläinten kärsimyksiä/en halua osallistua niihin. Mutta toisaalta, eikö siinäkin tavoitella uutta minäkuvaa, persoonaa; haluan olla sellainen ihminen, joka välittää eläimistä näin paljon.. Ja haluan, että muutkin näkevät minut sellaisena?

Joo, ehkä - mutta mitä sitten? Ei kai siinä sinänsä mitään, pahaa ainakaan, kaipa elämässä pitää olla tavoitteita, että pääsisi eteenpäin (ai minne?).. Mutta.. miksi se tehdään niin henkölökohtaisen kautta? Vaikka ylimmäisenä tavoitteena olisi maailman muuttaminen, silti askeleet siihen ovat henkilökohtaisia, esim. taas veganismi, puhumattakaan kaikista niistä vain omaan hyvinvointiin tähtäävistä muutoksista. Mietin vähän, että  onko tämä itsensä kehittäminen pois maailman kehittämisestä? Ja keskitymmekö me siksi itsen kehittämiseen, että se on helpompaa (ja kivempaa) kuin maailman kehittäminen, maailmaan vaikuttaminen ja muuttaminen? No, ehkäpä se ei ole niin joko-tai. Mutta ehkäpä omia motiivejaan voi joskus vähän ravistella. Ja ehkä voi myös kysyä, olisiko meille itsellemme, persoonillemme joskus armollisempaa, jos olisimme enemmän kiinnostuneita maailman kehittämisestä kuin itsen muokkauksesta?

Mutta mietiskelyjen upottavalta rämeeltä takaisin itsensä kehittämiseen ja uudenvuoden tavoitteisiin, onko minulla mitään tavoitteita/haasteita ruuan suhteen? No ompa hyvinkin, tuoretta ruokaa - siis raakaa - voisi syödä enemmän ja voisi kehitellä kekseliäämpiä ja maistuvampia salaatteja sesongin raaka-aineista. Ja sitten haluan kokeilla härkäpapurouhetta ja keksiä siitä jotain hyvää.. ja ja.. Ehkäpä näistä seuraavaksi, että päästään takaisin asiallisemmille vesille..

Onko teillä uuden vuoden tavoitteita ja kehittymissuunnitelmia - ja niksejä niiden saavuttamiseksi?

No voiko sitä lihaa sitten joskus syödä?

Jos pelkkien kasvien syönti onkin eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta aina paras ratkaisu, onko kasvissyönti aina ympäristön kannalta paras ratkaisu – tai oikeastaan: voiko lihansyönnistä, tai eläimistä olla jotain hyötyä ympäristön kannalta?

Pohjustukseksi - mitä vikaa, ympäristö-näkökulmasta, eläintuotteissa olikaan?

Eniten puhutuin ongelma lienee lihan suuret kasvihuonekaasupäästöt; eritoten märehtijöistä vapautuu ilmakehään kasvihuonekaasuja jo niiden röyhtäilyistä, mutta myös kaikkien eläinten lannasta. Lisäksi lihan kontolle voidaan laskea eläinten rehuksi kasvatettavien kasvien päästöt – ja koska eläimet syövät paljon verrattuna siihen kuinka paljon lihaa ne tuottavat – päästöt ovat isot. Eläintuotteiden päästöt ovat noin puolet kaikista ruuan päästöistä,  kaikista globaaleista päästöistä ruuan päästöt ovat noin neljännes.

Lisäksi elänten laidunten ja rehun tuotannon tieltä raivataan laajoja aloja sademetsää, ja samalla häviää korvaamatonta biodiversiteettiä. Ja eläinten kasvatuksessa kuluu paljon vettä  - jo siksi, että ne syövät paljon kasveja, joiden kasvatukseen puolestaan on mennyt paljon vettä. Ja suurista eläinyksiköistä tulee liian paljon lantaa, jotka aiheuttavat päästöjä vesiin... Jne, riittävätkö nämä vakuutukseksi, että lihansyönti/tuotanto ei ole kestävällä pohjalla?

Mutta voiko siitä olla jotain hyötyä? (Mietin tätä jo aikaisemmin lehmien ja maidon kohdalla, mutta käydään nyt uudestaan läpi perusteellisemmin..) Eläimet pystyvät käyttämään hyväksi materiaaleja, joita ihmiset eivät, erityisesti märehtijät ruohoa – mutta myös siat ja kanat esim. ruuanjätteitä ja elintarviketeollisuuden sivutuotteita ja muuttamaan näin syötäväksi kelpaamatonta syötäväksi. Se on järkevää, eikö? Lisäksi kaikki maa-alueet eivät sovellu muuhun kuin ruohon kasvatukseen ja laitumeksi, ja niiden raivaus syötävien kasvien viljelyyn voisi johtaa lisääntyneisiin kasvihuonekaasupäästöihin ja myös esim. eroosioon. Joissain tapauksissa laidunmaa voi jopa sitoa samanverran hiiltä kuin märehtijä tuottaa metaania ja typpioksiduulia. Tämä huomioonottaen märehtijöiden pannaan asettaminen ja kanojen ja sikojen suosiminen ilmastonmuutoksen hidastamiseksi ei ole aivan aukotonta – lisäksi sikojen ja kanojen ruokinta tällä hetkellä on eniten riippuvaista syötäväksi kelpaavista kasveista (tosin niin on monen nykylehmänkin). Laitumen hiilensidontakyky tosin edellyttää oikeaa eläinmäärää alalle – ja ettei laidunkarjaa ruokittaisi muulla rehulla, jolloin niiden tuottokin olisi vähäisempi.

Toisaalta – laitumilla voitaisiin eläinten sijasta kasvattaa bioenergiaa tai metsää. Joissain oloissa tämä olisi varmasti suotavaa – esim. sademetsissä. Toisaalta Suomen kaltaisissa metsäisissä oloissa lisää metsää kaventaisi monimuotoisuutta. (Hyvin hoidetut) laitumet ovat usein monimuotoisia, puolivillejä, avoimia biotooppeja, joista on pulaa Suomessa, mutta myös muualla. Laiduntavilla eläimillä on näin monimuotoisuutta lisäävä vaikutus. Toisaalta jälleen lähes sama asia voitaisiin saavuttaa niittämällä.

Eläimet myös tuottavat muutakin kuin lihaa ja maitoa – joissain oloissa eläinvoima on tarpeen ja eritoten lanta on tärkeä maan parannus ja lannoitusaine. Erityisesti ympäristöystävällinen maatalous, esim. luomu, nojaa vahvasti lannankäyttöön lannoitteena. Jos ei olisi eläimiä, jouduttaisiinko käyttämään lisää (fossiilienergiasyöppöjä) keinolannotteita? Koska lannoittamisen idea on korvata maasta nostetut ravinteet jollakin,  esim. eläimen kautta kierrätetyllä ruoholla, saman asian ajaisi kuitenkin vaikka kompostin käyttö – tai ihmislannan lisäys pellolle.

Lihankasvatuksesta voi siis olla joitain hyötyjä, mutta monet hyödyt voitaisiin myös saavuttaa ilman eläimiä. Mutta voiko kasvissyönnistä olla jotain haittaa? Riippuu paljolti siitä, miten liha ruokavaliossa korvattaisiin. Viljoista saadaan paljon satoa hehtaarilta – mutta proteeinirikkaiden palkokasvien sadot ovat paljon huonommat. Jos kaikki maailman ihmiset olisivat kasvissyöjiä, pitäisikö uutta, viljlemätöntä, alaa raivata käyttöön? 

Ainakin täällä pohjolassa, jossa ei paljon papuja viljellä, ainakaan suosittuja soijapapuja ja kikherneitä, jouduttaisiin enemmän turvautumaan ulkomaiseen tuotantoon. Eräässä tutkimuksessa oli laskettu, että jos koko Iso-Britannia ryhtyisi kasvisruokailijoiksi (ei lihaa eikä maitoa), viljelysmaata ulkomailta tarvittaisiin melkein 5 200 000 ha – kun nykyään nykyisen lihan ja maidon kasvattamiseen tarvitaan ulkomaista viljelysmaata 1 300 000 ha. (Toisaalta laidunmaata Britanniassa vapautuisi muuhun käyttöön yli 4 000 000 ha.) Tutkimuksessa tosin maidon korvaajana vain soija ja muutoinkin soija lihan korvaajana keskeisessä asemassa - heijastelenee kuitenkin todellista tilannetta.

Ulkomaiseen tuotantoon enemmin tukeutumalla on ehkä se ongelma, että onko se sitten joltakin toiselta pois, jos me länsimaiset vaadimme lisää papuja? (Ja kaikenlaista muuta herkkuja; avokadoja, pähkinöitä, kvinoaa). Ehkä pitkällä tähtäimellä ja ideaalissa maailmassa ei, mutta tämänhetkisessä maailmassa voi olla. (Tosin aina voidaan todeta, että ei tämä maailma muutenkaan toimi ja samoin lihankulutus on, vähintään yhtä suurissa määrin joltain toiselta pois.) Jotenkin minusta olisi reilumpaa, jos me mahdollisimman pitkälle pyrkisimme kasvattamaan oman ruokamme – esim. meillä ei ole vedestä pulaa, mutta seuduilla, joilla papumme kasvavat voi olla – onko siis reilua syödä ne pavut täällä? Tämä on ehkä arvojen ratkaistavaksi jäävä kysymys...

Mutta jälleen, ongelma on kierrettävissä muutoinkin kuin syömällä sitten lihaa: voimme kyllä viljlellä enemmän papuja ja kuluttaa enemmän omasta maasta saatavia kasviksia.

Ehkä pointti koko tässä pitkässä jutussa on, että ehkä lihansyönti ei ympäristönäkökulmasta ole aina  itsestään selvästi ja yksioikoisesti pahasta – ja kasvissyönti yksioikoisesti hyvästä. Ja ehkä kasvissyöjänkään ei pitäisi olla vain tyytyväinen kasvissyönnillä ansaittuun sädekehäänsä. Että ehkä meidän kaikkien dieetistä riippumatta pitäisi hiukan kyseenalaista luksuksisia syömätapojamme - pitääkö aina olla niin hienoa ja monipuolista ruokaa, vai pitäisikö, edes joskus, useammin, tyytyä vähän ankeampaan tavalliseen, yksinkertaiseen - niihin lanttun ja perunaan ja puuroon? (Ja niin no, eihän niidenkään tarvitse olla ankeita..)

Tämän sanottuani täytyy kuitenkin todeta, että lihansyönnin nykytaso länsimaissa on kuitenkin kaukana kestävästä - tällä hetkellä suomalainen syö noin 1,5 kg lihaa vkossa (Luke) ja maailman keskiarvo on noin 0,8 kg vko. Maitoa Suomessa kuluu noin 2,4 kg (kg= noin litra)/ vko (Luke) ja maailmassa keskimäärin 1,5 kg /vko. Jos haluttaisiin, että eläinten kasvatuksen päästöt eivät nousisi, vaikka väkiluku kasvaa, lihaa saisi syödä n. puoli kiloa viikossa ja maitoa litran – mutta koska päästöjäkin (ja ennenkaikkea eläinmäärää) pitäisi vähentää, määrä olisi vielä pienempi. (Puoli kiloa vkossa taitaa olla tällähetkellä pohjoismainen ravintosuosituskin..). Jos jatkettaisiin nykyisellä linjalla - ja kaikki söisivät eläintuotteita kuin länsimaiset, tarvittaisiin lisää maatalous-maata 2,5 miljardia hehtaaria - joka on 2/3 enemmän kuin nykyisin käytössä... Riittäisikö maapallo?

Lähteinä ja inspiraationa:

Garnett, T. (2009). Livestock-related greenhouse gas emissions: impacts and options for policy makers. environmental science & policy, 12(4), 491-50. Tässä eritellään seikkaperäisesti - ja kyseenalaistaenkin, mitä kaikkea pitää huomioida, kun arvioidaan lihan ilmastopäästöjä. Suosittelen enemmän kiinnostuneille!

Muita lähteitä: WWF UK raportti: How low can we go?

Gomiero T, Pimentel D, Paoletti MG (2011) Is there a need for a more sustainable agriculture? Crit Rev Plant Sci 30:6–23.

Lämmin mausteinen ohra-juures salaatti

Olen tavallisesti pikaisesti syntyvien ruokien ystävä, mutta joskus on hauska paneutua ruuanlaittoon pidemmän kaavan mukaan. Ja jopa seurata reseptiä! Tällä kertaa ruoka oli todellakin vaivansa arvoista (eikä siihen oikeasti mennyt varmaan tuntia kauempaa). Ruuan idea on peräisin herkullisesta Maikin mokomin -blogista, jota vähän muokkasin kaapista löytyviin aineksiin sopivammaksi. Ideana on makeita juureksia lämpimillä mausteilla maustettuina, paahdettua ohraa kirpeällä sitruunakastikkeella ja rapeita paahdettuja manteleita ja vähän happamia granattiomenan siemeniä. Eikö ole jouluisaa/talvista? PS. toimii mainiosti myös alkuperäisen reseptin munakoison ja luumujen kanssa, suosittelen kurkkaamaan.

2-3 hengelle

Ensin ohra ja mantelit:

2 dl ohrasuurimoita
1 dl manteleita

paahdetaan uunissa 180 C, kunnes kauniin ruskeita, 10-15 min, kannattaa vahtia. Pilkotaan manteleita pienemmäksi ja keitetään ohra 20-30 min, runsaassa suolalla maustetussa vedessä.

Sitten juurekset:

2-3 punajuurta tai muita juuria (minulla oli kelta- ja raitajuuria, siksi vähemmän punainen lopputulos)
2 palsternakkaa
1 (puna)sipuli

marinadi:
n. 1/2 dl öljyä
1 valkosipulin kynsi

3 rkl balsamiviinietikkaa

1 rkl hunajaa (tai sokeria tms.)

juustokuminaa

korianteria

kanelia

ripaus muskottipähkinää

chiliä maun mukaan, jauheena tai tuoreena

suolaa

mustapippuria

Pilkotaan juurekset sopiviksi suupaloiksi (punajuuret pienimmiksi ja palsternakat ja sipulit voi jättää isommiksi, koska kypsyvät nopeammin). Sivellään noin puolet marinadista juureksille ja paistetaan uunissa, 200 C, kunnes pehmeitä - eli noin reilu puoli tuntia.

Tälläaikaa voi tehdä sitruunaisen kastikkeen ohralle:

2-3 rkl öljyä
1/2 sitruunan mehu
suolaa, pippuria, valkosipulia

Kun juurekset ovat kypsiä - sekoitetaan niihin loput marinadit. Ja samoin ohraan sitruuna-kastike. Sitten sekoitetaan kaikki ainekset yhteen. Lopuksi koristellaan granaattiomenan siemenillä ja persiljalla, jos sattuu olemaan. Nautitaan ajan ja ihmisten kanssa.

(Melkein) vegaaninen viikko lautasella

 

   
Tästä Kemikaalicoktailin jutusta inspiroituneena: että yhtenä vaikeutena kasvinsyöjäksi ryhtymisessä on keksiä niitä kasvisruokia, ajattelin valottaa omaa ruokaviikkoani. Ja toisekseen minusta ainakin on kiva tirkistellä mitä muut syövät noin niinku oikeesti. Ja kolmanneksi, tällaisia omanapaisia postauksia on aina  kiva kirjoittaa..

Minä, me - kaksi aikuista, syömme oikeaa ruokaa kaksi kertaa päivässä, eli kokkaan melkein joka päivä - paitsi silloin kuin laiskottaa. Yhdestä ruuasta riittää päivälliseksi ja seuraavan päivän lounaaksi. Syömme pääasiassa kotona aika vegaanisesti, joskus, jotain juustoa eksyy - pyytämättä ja yllättäen - lautaselle. Ruokien keksiminen oli vaikeaa lennossa, mutta sitten keksin uhrata sille aikaa kerran vkossa 15 min: istuskella sohvalla ja miettiä ruokaa, mikä sen kivempaa! Järkevintä tämä olisi tehdä kauppaan lähtiessä, mutta yleensä en ole niin järkevä, joten yleensä mietin mitä tekisin niistä aineksista, joita kaappiin on kertynyt.

Olen myös helpottanut keksimistä sillä, että olen itsekseni sopinut, että kerran viikossa on puuroa ja toisen kerran keittoa - varsinkin puuro on ihanan helppoa. Sitten käytännössä usein on kerran viikossa pastaa ja toisen kerran jotain uunissa. Papuja (tai siis linssejä) syömme melkein joka päivä, muodossa tai toisessa, soijarouhetta ja tofuakin joskus. Ja kerran viikossa melkein kasvispihvejä. Oikeastaan asettamalla tällaisiä rajaajia, keksimisestä tulee helpompaa; ei tarvitse käydä koko kasvisruokien reseptiarkistoa läpi, vaan voi etsiä pienemmästä joukosta. Ja olen myös huomannut, että ruokien keksiminen siitä, mitä sattuu olemaan, tekee ruuanlaitosta haastavampaa, sellain hauskalla tavalla - kiinnostavaa: mitä minä näistä aineksista keksisin..

Ruuan kulmakivet meidän keittiössä ovat peruna, porkkana, kaali, punajuuri, linssit, ja pavut silloin kun muistan laittaa ne edellisenä iltana likoamaan. Ja tomaattimurska, öljy, chili ja valkosipuli. Ja pasta. Kookosmaito, maapähkinät. Sitruuna ja inkivääri. Näistä sekoittelemalla ja vähän jotain lisäämällä syntyvät useimmat ruuat, ainakin näin ei-kesällä. Nyt talvisaikaan haluaisin myös keksiä talvista (melko kotimaista) tuoretta ruokaa, muuta kun tomaatti-kurkku-salaatti-salaattia. Haastetta!

No mutta, mitä minä sitten oikein söin tällä viikolla?

Maanantaina.. ups, feta-kasvis-piirasta - lahjaksi tehtyä, niin en hennonnut kieltäytyä
Tiistaina ruispuolukkapuuroa, kun laiskotti ja leipää
Keskiviikkona pastaa ja tomaattikastiketta (jossa myös porkkanaa, kesäkurpitsaa, herkkusieniä), ja jälkkäriksi karpalosmoothieta
Torstaina olin kekseliäs ja syötiin savupaprikalla maustettuja veneperunoita ja paahdettuja maa-artisokkia, kasvispihvejä ja punajuuri-omenaraastetta. Ja mansikkakeittoa.
Perjantaina hernekeittoa
Lauantaina kuumottavaa kurpitsapataa (resepti alempana)
Sunnuntaina - lauantaista?

Kuvan unohdin ottaa, niin kuvituksena niitä kuumotuksia.

Kuumottava kurpitsapata mustapapujen kanssa
(inspiraationa Love & Lemons-blogin resepti)

1 keskikokoinen myskikurpitsa  (tästä riitti syötävää noin viidelle hengelle/aterialle)
tuoreita erivahvuisia chilejä maun mukaan, tai chilijauhetta
reilusti savupaprikajauhetta
1 sipuli
1-2 kynttä valkosipulia
öljyä
1/2 prk tomaattimurskaa
1-2 dl kasvislientä
2 rkl omenaviinietikkaa
n. 2 dl mustapapuja (valmiiksi keitettyjä)
n. 2 dl pakastemaissia
1/2 limen mehu ja kuori

Kuori ja pilko kurpitsa (osissa, on aika raskasta), silppua chilit sopivaksi, samoin sipuli ja valkosipuli. Kattilaan öljyä ihan reilusti ja pilkotut ainekset kattilaan, päälle savupaprika-jauhetta. Annetaan suhista kannen alla n. 15 min, sitten lisätään tomaattimurska ja kasvislientä (määrä riippuu, kuinka "vetistä" padasta haluaa) ja omenaviinietikkaa (taittaa vähän tulisuutta). Annetaan tiristä miedolla lämmöllä n. puoli tuntia, kunnes kurpitsat pehmeitä, lisätään vähän ennen loppua (5-10 min.) pavut ja maissit. Lopuksi puristetaan limen mehu ja kuorta mausteeksi. Seurana voi tarjota (limellä/korianterilla maustettua) riisiä, tortilla-lastuja, tai syödä pelkiltään.

Vielä lisää omia hyviksi havaittuja vinkkejä herkulliseen kasvisruokaan: Tärkeysjärjestyksessä?:)
Öljy! - kannattaa käyttää reilusti - itse suosin oliiviöljyä.
Mausteet! Minä laitan melkein kaikkeen valkosipulia ja chiliä, savupaprika tuo ehkä sellaista lihaisaa(?) täyteläisyyttä. Ja kanelihippu tomaattikastikkeessa pehmentää makua. Ja inkivääristä itämaisuutta.
Kasvispihvit - helppoja ja hyviä, varsinkin runsaassa öljyssä paistetuna.
Paistaminen pannulla keittämisen sijaan - minusta kasviksiin tulee näin kivempi, rapsakkainen, suutuntuma ja laimentamattomampi maku.Yksinkertaisimmillaan kasvisruoka, ainakin minulla, on, että pilkotaan vähän jotain vihanneksia, paistetaan öljyssä, lisätään sopivia mausteita ja jotain palkokasveja ja tarjoillaan pastan, riisin, ohran, perunan kanssa.
Totutteleminen uusiin juttuihin - kestää aikaa ihastua uusiin makuihin.
Soijarouhe - paljon helpompaa kuin jauheliha! Minusta siitä tulee hyvää ohjeella, jonka olen omaksunut Chocochilistä: paistetaan ensin vähän öljyssä (1-2 min), ehkä sipulin, valkosipulin ja mausteiden kanssa, sitten lisätään kuumaan rouheeseen (balsami) etikkaa (1-2 rkl) ja sekoitellaan, sitten lisätään erissä kasvislientä, niin että imeytyy aina ennen uutta lisäystä. Sitten voi lisätä vaikka tomaattikastiketta..
Nauttiminen! Syntinen nautiskelu aina joskus, omissa lempiruuissa uiskentelu, varsinkin ehkä alkuun.
Sädekehä! Vaikka ei ehkä ole varaa pyhimystellä muutoin, kyllä se vähän tuottaa hyvää mieltä, että minun ruokaani varten ei vahingoitettu eläimiä.
Ja jos ei luonnistu, voi aina palata vanhaan - ja palata yrittämään uudestaan kun huvittaa - ja ehkä pikkuhiljaa eläinperäisten tuotteiden määrä vähenee kuin itsestään. Vähentäminen (tai oikeastaan kasvisten lisääminen) on kai pääasia, kokonaisuus, ei pikku lipsahdukset.

Hyvää kasvisruokahalua!

Lihansyönti - mitä se oikein on? Ja miten siihen vaikutetaan?

Haa - olinkin oikeassa, että lihansyöntiin oikeastikin tuntuu liittyvän jonkinlainen syyllisyys. Tai ainakin lihansyönti - ja samanaikainen eläimistä välittäminen aiheuttaa pientä henkistä nirhamaa, jonka ylipääsemiseksi ihmisillä on kaikenlaisia vippaskonsteja. Lihansyönnin psykologian tutkimus tuntuukin olevan aika kuumaa juuri nyt - asiallisemmissakin yhteyksissä pohditaan, miten siitä voitaisiin päästä eroon tai vähentää..

Lihansyöjän paradoksi on se, että välittää eläimistä, mutta samalla tapattaa niitä syötäväksi. Tästä syntyy ikävä henkinen tila, kongnitiivinen dissonanssi (Wikipediassa), jossa arvot ja toiminta eivät vastaa toisiaan. Useimmat päättävät ratkaista asian arvoja muuttamalla, se lienee helpompaa. Lihansyöjien on havaittu lajittelevan eläimiä kahteen kastiin: syötävien eläinten arvellaan olevan vähemmän kipu- ja kärsimysherkkiä ja ne mielelletään vähemmän mielekkäiksi/tietoisiksi kuin ei syötävät eläimet. Mielenkiintoisesti tämä jaottelu tapahtuu ennen lihansyöntiä - on siis kyse asenteesta eläimiä kohtaan - mutta myös liha-aterian jälkeen; syöty eläin miellettiin vielä enemmän mielettömäksi lihan syönnin jälkeen ja pähkinän syönnin jälkeen syötävien eläinten mielekkyydestä saatiin rohkeampia arvioita. Ihminen on mestari selittämään itsensä itselleen parhain päin. Toisaalta, olisiko tässä toivoa - jos kasvisaterioiden syönti lisääntyisi mistä tahansa syystä, voisivatko ihmisten asentet eläimiin muuttua samalla - tätähän jo pohdin viimeeksikin..

Itse lihansyöjiin näyttäisi liittyvän tiettyjä piirteitä - tai ehkä ennemminkin kasvissyöjien ja lihansyöjien välillä on eroja, jotka ehkä ovat mutu-tuntumallakin havaittavissa. Lihansyöntiin näyttäisi liittyvän konservatiivisuus ja tietynlainen oikeistolaisten arvojen kannattajuus (tämä nyt ei ehkä niin selkeää euroopassa kuin Amerikassa, jossa monet tutkimuksista tehty), kasvissyöntiin enemmän liberaalisuus ja universalistiset arvot. Lihansyöjät ovat enemmän auktoriteettiuskoisia ja pitävät luonnollisena asioiden tilana, että ihmisten kesken ja ihmisten ja eläinten välillä on hierarkioita, valta suhteita: toiset vain ovat toisten yläpuolella ja that's it . Eroja on nähtävissä jopa aivojen toiminnan tasolla: kasvissyöjillä ja lihansyöjillä aivojen eri alueet aktivoituvat katsottaessa kuvia eläinten (ja ihmisten) kärsimyksistä (Filippi et al. 2010 täällä).

Mututuntuman mukaan ja tutkimuksissakin on myös vahvistettu, että mieheys liittyy lihansyöntiin vahvasti. Kun ruoka hankittiin metsästämällä ja keräilemällä, miehet olivat niitä jotka metsästivät ja vielä nykyäänkin pätee, että miehinen mies ei mitään salaattia syö. On havaittu, että miehillä ja naisilla on eri tavat oikeuttaa lihansyöntiään; tai oikeastaan miehet eivät oikeuta, vaan syövät lihaa hyvillä mielin. Miehet mielsivät eläimet vähemmän kärsiviksi, uskoivat enemmän ihmisten ja eläinten väliseen hierarkiaan ja perustelivat myös sillä, että ihmisen (ihmiskunnan) "kohtalo" on syödä lihaa. Naiset sen sijaan söivät lihaa huonolla omallatunnolla ja heidän strategiansa oli vältellä sitä tietoa, että liha tulee oikeasti jostain eläimestä. Oman raportoinnin mukaan miehet myös söivät enemmän lihaa kuin naiset, tosin naiset saattoivat myös ali-ilmoittaa syömänsä lihan määrän .

Mitä tämä sitten tarkoittaa - annettua asioiden tilaa: tällaiset ja tällaiset ihmiset vain ovat luotuja syömään paljon lihaa, eikä mitään sen muuttamiseksi voida tehdä? Ei ollenkaan, sillä tässähän liha on vain väline, jonka kulttuurisesti on päätetty liittää tiettyihin arvoihin. Lihansyöntiin liitettyjen arvojen kulttuurisidonnaisuudesta kertoo paljon se, että Intiassa, missä on suuri joukko kasvissyöjiä (jotka useinmiten kasvavat kasvissyöntiin syntymästä lähtien), kasvissyöjät olivat enemmän konservatiivisia ja lihansyönti nähtiin rikkomuksena näitä konservatiivisia arvoja vastaan. Toisaalta mekanismit oikeuttaa eläinten syöminen tuntuu olevan sama kaikkialla: syötävät eläimet nähtiin kaikkialla vähemmän kärsimyskykyisiksi ja mielekkäiksi kuin ne joiden syömistä pidettiin paheksuttavana, eläimen laji vain vaihteli paikasta toiseen.

Tämä on kyllä tavattoman mielenkiintoinen kenttä kaivautua vielä syvemmälle, mutta ehkä nyt voisi keskittyä pohtimaan sen muutosta. Tai että, kun nyt tiedetään lihansyönnin syitä, edes osittain, miten siihen voitaisiin tarttua ja muuttaa sitä vähän vähäisemmäksi - tai kaikki lihansyöjät kasvissyöjiksi?

Koska lihaan liitetään kaikenlaisia kulttuurisesti vaihtelevia mielikuvia voitaisiin lihansyöntiin vaikuttaa muuttamalla mielikuvia - tekemällä lihansyönnistä vastenmielisempää - tai kasvissyönnistä hyväksyttävämpää - esim. miehekkäämpää. Kasvikset pitäisi brändätä miehekkäiksi, jotta kovempikin mies voisi niihin tarttua. Tällainen on tuttua terveysvalistuskampanjoista: nykyäänhän myös pohjois-karjalainen mies voi syödä margariinia ja vähentää suolaa.

Toisaalta, muutos voi käydä, miehille, vähän huomaamattakin, koska naiset ovat enemmän kiinnostuneita kasviksista, voi muutos tapahtua pikkuhiljaa keittiön kautta (mikä on tietysti naisten luontaista valtakuntaa (??)). Mikä sitten vetoaisi naisiin, jotka valitsevat perheelle kananpojan marinoituja siipiä illalliseksi? 

Kemikaalicoktail-blogissakin oli asiasta pohdintaa: miksi on niin vaikea muuttaa tottumuksiaan ja ruveta esim. kasvissyöjäksi? Vaikka pinnanalla vaikuttaisivatkin perustavammanlaatuiset syyt, arkipäivän valintatilanteissa - kasvista vai lihaa - arkipäiväisemmät asiat ratkaisevat: mitä ruokaa laittaisi: mitä ruokia keksii, mikä on helppoa, mitä on tarjolla, mitä maksaa, mistä perhe tykkää, mitä osaa tehdä.. Jos ei tule mieleen yhtään kasvisruokaa, on hankala valita kaupasta aineksia sitä varten. Tai jos ravintolassa ei ole kasvisruokavaihtoehtoa.

Ruokakulttuuri myös vaikuttaa, kansallinen ja perheen sisäinen; minkälaisiin ruokiin on totuttu. Pohjoiset kulttuurit ovat perinteisesti olleet aika lihaan painottuvia - mutta kyllähän täälläkin on syöty kasviksiakin; porkkanoita, lanttuja, kaaleja ja viljatkin ovat kasviksia.. Toisaalta ruokakulttuuri ei ole muuttumaton - lähellekkään - tämä joka-päivä-lihaa -kulttuuri ei ole mikään alkuperäinen suomalainen malli - "alkuperäinen" suolla kuokkivan jussin ruokavalio lienee ennemmin ollut joka päivä puuroa. Ja nykyäänkään emme syö lähellekään samalla tavalla kuin vaikka vain 20-30 vuotta sitten. Kansainväliset ruokakulttuurit ovat tuoneet kenties lisää kasviksia ruokavalioon. Samalla tavalla luomalla kasvisruokakulttuuria - ravintolat, kirjat, blogit, tv-ohjelmat, kasvikset valuvat pikkuhiljaa ruokavalioon. Että ehkä se ei tapahdukaan jättämällä liha pois vaan lisäämällä kasvisruokaa.

Toisaalta - lihansyönti on myös.. syömistä, siinä on kyse ravinnosta, mahan täyttämisestä. Ehkä lihansyönnin kulttuurista ja psykologiasta voi puhua vasta sitten kun syöminen voi sisältää valintoja; ei ole pakko syödä sitä mitä on, kun ruuassa ei ole kyse selviytymisestä. Tätä voisi pohtia seuraavaksi (tai sitä seuraavaksi) - pitääkö kaikkien ryhtyä kasvissyöjiksi, että maailma pelastuu?

Lähteet: Piazza et al. 2015, lyhennelmä täällä
 Loughnan et al. 2014, täällä
 Ruby et al 2012, täällä
Rothgeber et al. 2012, täällä

Pumpkin-pie brownie aka kurpitsa-suklaakakkunen

Keitosta jäi yli puolikas kurpitsa ja koska halusin olla trendien harjalla, kehittelin netin lukuisista resepteistä tämän kurpisa-suklaakakkusen (pumpkin-pie-brownie).

Rakenne näyttää aika tiiviiltä, mutta on aika.. hyvää. Sekä suklaa-taikinaan, että päälle tuli kurpitsasosetta. Lisäsin soseeseen vielä cashew-pähkinää, jotta siitä tulisi kermaisempaan. Mausteiden ja sokerin kanssa soseesta tuli aika maistuvaista hilloa.

Kurpitsa-hillo
2 dl kurpitsasosetta
n.1 dl (liotettuja) cashewpähkinöitä
1 dl ruskeaa sokeria
kanelia
inkivääriä
ripaus muskottipähkinää
pikku ripaus maustepippuria
1 rkl maissitärkkelystä

Suklaa-kakkunen
150 g tummaa suklaata
1 1/2 dl kurpitsasosetta
3/4 dl (liotettuja) cashewpähkinöitä
100 g margariinia (öljy käynee myös)
1 1/2 dl ruskeaa sokeria
2 dl jauhoja (käytin puolet  tattarijauhoja terveyden vuoksi ja puolet vehnäjauhoja)
1/2 dl maissitärkkelystä
2 (kukkurallista) rkl tummaa kaakaojauhetta
vaniljasokeria

Kurpisasoseeseen kannattaa ensin sekoittaa ja soseuttaa cashewpähkinät sekaan. Sitten osaan sosetta sekoitetaan sokeri ja mausteet - ja maistellaan sopivaksi, lisätään maissitärkkelys, että hillo ei valu.
Kakkusen teko kannattaa alottaa suklaan sulatuksella. Tai ensin kannattaa sulattaa margariini. Margariinisulaan sekoitetaan kurpitsasose ja sokeri, sekoitetaan vähän ja lisätään yhteen sekoitetut kuivat aineet. Lopuksi sekaan sotketaan suklaa ja käännellään sekaisin. Kaavitaan taikina vuokaan ja sitten kurpitsahilloa päälle. Vähän voi suklaataikinaa ja kurpisaa sekoittaa keskenään; painella ikäänkuin limittäin. Paistetaan n. 30 min 180 C. Tosi hyvää heti ja seuraavanakin päivänä. Hyvää kahvia seuralaiseksi.

Piristävä kurpisakeitto

Olenhan minä taas lähes melkein ajankohtainen, tämän kurpitsakeiton ja kierosilmäisen kauhean hämähäkin kanssa.. No, kyllähän kurpitsakeittoa voi lusikoida pitkin sateista marraskuuta.

Kivaa kun on taas kurpitsa-aika. Kurpitsa on vähän sellainen eksoottinen lisä talven ruokavalioon niiden kovin tavanomaisten juuresten rinnalle. Taipuu moneen, säilyy hyvin - ja väri!

Minulla oli käytössä Hokkaido-kurpitsa. Se on vähän ehkä kuivakka, mutta sopii hyvin vaikka sosekeittoon, kuten tässä. Makuina tässä tavoiteltiin sellaista sitruksista pirteyttä inkivääristä ja limestä ja ruokaisuutta punaisista linsseistä. (Eli oikeastaan aika samalla kaavalla kuin aikaisempi lanttukeitto)

1/2-1 noin keskikokoinen kurpitsa
n. 1 valkosipulin kynsi
n.1 cm inkiväärin pala
(tuoretta) chiliä maun mukaan
öljyä
vettä, että kurpitsanpalat peittyy
2-3 dl punaisia linssejä
suolaa
1 limen mehu (ja kuorta)

Kuoritaan ja pilkotaan kurpitsa ja tietysti siemenet pois. Kuullotetaan pieneksi pilkottuja inkivääriä, valkosipulia ja chiliä ja kurpisanpaloja öljyssä 5-10 min, sitten kaadetaan vettä, että kurpitsat peittyvät. Annetaan kiehua alhaisella lämmöllä 10-15 min, lisätään huuhdellut linssit ja  puolen limen mehu, keitellään vielä n. 10 min. Soseutetaan ja lopuksi lisätään loput limestä. Ja suolaa maun mukaan.

Välttämätön annos keltaa kontrastiksi tämän ajan siniharmaudelle.